Whitney

Elokuva: Whitney

Ohjaus ja käsikirjoitus: Kevin Macdonald

Ensi-ilta: 13.7.

Näytökset: Bio Rex (Seinäjoki) la 15.30, su 15.15, ma 17.15.

★★★

Cannesin keskiyön näytös esitteli yhden vuoden odotetuimmista dokumenttielokuvista. Oscar-palkitun Kevin Macdonaldin potretti jatkaa musiikkidokkareiden korkeaa nostetta, Searching for Sugar Manin, 20 Feet from Stardomin ja Amyn perässä. Etunimen käyttäminen nimessä synnyttääkin tunteen Amyn menestyksellä ratsastamisesta. Tuoreus onkin elokuvan suurin ongelma. Mitä uutta Whitneyllä on tarjottavaa?

Whitney on kohdusta hautaan tyyppinen kattaus laulajan elämään. Se ei todellakaan yllätä dokumenttinä. Lähipiiriä haastatellaan, musiikkia kuullaan, maailman tapahtumat rinnastetaan, joskus kömpelöstikin. Tragediaa kohden matkataan hymyistä viikoiksi sulkeutuneisiin hotellihuoneisiin. Whitney Houstonin merkitystä afroamerikkalaiselle yhteisölle korostetaan.

Turhan tutuista palasista huolimatta elokuva jaksaa pitää mielenkiinnon. Suorastaan käännekohta koittaa Houstonin esittäessä Super Bowlissa Yhdysvaltain kansallislaulun, The Star-Spangled Banner. Se, että ihminen sanoo lempikappaleekseen kansallislaulun versioinnin kertoo jostain käsittämättömästä. Tummaihoisen naisen laulamana se kolahtaa koko kansakunnan ytimeen, se päivittyy ja tarttuu Persianlahden sodan nostattamaan patriotismiin. Kyse on vapaudesta ei taistelusta kaikkea vastaan.

I Will Always Love You puolestaan päätyy Saddam Husseinin presidentinkampanjaan arabian kielisenä. Sitten vuorossa on Hollywood-suudelma Kevin Costnerin kanssa Bodyguard-elokuvan lopussa. Sen jälkeen Nelson Mandelan kainalossa Etelä-Afrikassa ensimmäisenä suurena pop-tähtenä Aparthaidin jälkeen. Houstonista kerrottaessa kerrotaan upeasti tiivistettynä aikakauden historiaa.

Elokuvassa ei ole kuitenkaan kyse siitä. Siinä ei ole myöskään kyse Houstonin työstä, musiikkia elokuva sisältää lopulta aika vähän. Se kertoo Whitneystä persoonana. Se kertoo monella tavalla julmasti hyväksi käytetystä epävarmuudesta. Se kertoo huumeriippuvuudesta, huonosta vanhemmuudesta, menestyksestä ja epäonnistumisesta.

Musiikilla ja historiapätkillä olisi voitu ratsastaa jo auringonlaskuun, mutta Macdonald haluaa jotain enemmän. Hän on poikkeuksellisen paljon läsnä elokuvassa. Vaikkei häntä näy, usein haastattelussa kuulemme hänen äänensä. Hän kysyy ja kyseenalaistaa sellaisia asioita, joita joku toinen ei uskaltaisi. Hahmot puhuvat ristiin, mutta kukaan ei selviä siitä ehjin nahoin.

Whitney onnistuukin koskettamaan. Rehellisyys ja aitous vesittää kaikki yritykset luoda ehjää ikonikuvaa. Virheet tiedostetaan, eikä mikään mene katsojalta ohi. Siksi Whitney aiheuttaa aidon liikuttumisen. Ei siksi, että ihailisi laulajaa tai hänen merkitystään popmusiikille, vaan siksi, että aidosta suututtaa ja samalla surettaa hänen kohtalonsa ihmisenä. Noin ei tulisi käydä kenellekään.

Teksti: Totti

Kuva: Cinema Mondo



Kategoria: Arvostelut